Desperadon vuosi 2017

On perinteisen vuosikatsauksen aika. Mitä jäi käteen? Värisuora vai pelkkä luu? Tein vuonna 2016 syrjähypyn runouden maailmasta proosan puolelle. Olin saanut muutamia vuosia kuulla useammasta suusta, että runot eivät kiinnosta ketään. Jos ryhtyisin kirjoittamaan proosaa ja saisin aikaan romaanin, taivaan portit aukeaisivat ja neitsyet lankeaisivat eteeni polvilleen.

Olen julkaissut ja kustantanut vuodesta 1996 lähtien runokirjani itse. Toki olen rinnalla proosaakin kirjoittanut, mutta tein jo varhain päätöksen. Päätöksen, joka pitää edelleen. Runouteni julkaisen ja kustannan itse. Siihen ei tarvitse yhdenkään kustantajan tunkea tahmaisia näppejään. Sen sijaan proosa lähes vaatii kumppanikseen näitä näppäriä sormia.

nettiVuonna 2016 ilmestyi esikoisromaanini Elukkavaunu mainion ja työteliään Kirjokansi kustantamon avittamana. Oli siis se hetki, kun minusta tuli lopultakin oikea kirjailija. En ollut enää mikään jonninjoutava turhanpäiväinen omakustannerunoilija. Arvostus kasvaisi ja rahaakin kuulemma alkaisi valua ihan eri tavoin kuin lyriikan pitkästä ja kuivasta lähteestä. Kuinkas kävikään. Kuvittelin tepastelevani kiiltonahkakengissä komein askelin esikoisprosaistina kirjamessuilla ja muilla kinkereillä pitkin punaisia ja kiiltäviä mattoja. Ei tapahtunut mitään. Jopa esiintymiset ja keikatkin lähes loppuivat, kun en enää kelvannut mukaan runoiltoihin ja runoilijoiden pöytiin. Mokama prosaisti, takinkääntäjä! No, eivät runopiirit sentään hylänneet, ystävät olivat siellä missä ennenkin. Mutta itsestäni tuntui, että en romaanini kanssa enää istunut mukaan tapahtumiin. Eikä romaanikirjailija Kivelää kutsuttu uusiin prosaistien pöytiin.

Vuosi 2017 alkoi tulevan runoteoksen viimeistelyllä. Taittoa, oikolukua ja kaikkea sitä mikä tekee ihmisen hulluksi ja lopulta vainoharhaiseksi oman työnsä tarkoituksesta. Päätin julkaista kaikki runoni vuosilta 2010 – 2017 samoissa kansissa, ja vieläpä kovissa kansissa. Proosani kustannustoimittaja sanoi ideaa täysin hulluksi. Ei olisi mitenkään taloudellisesti järkevää kustantaa liki 200-sivuista kovakantista runojärkälettä. Tämän kuullessani tiesin olevani oikealla tiellä.

Kirja oli painovalmiina jo keväällä, mutta päätin odottaa syksyyn. Kesäauringon lämmittämät illat eivät ole oikea aika julkaista kirjoittamani kaltaista kamaa. Kevään myötä kävin esiintymässä 12.3. Turussa perinteisessä Sinisen hämärän kirjallisessa iltapäivässä sekä 22.5. Somerolla Unto Mononen -iskelmäraadissa. Mukavia taukoja tekstin viimeistelyn lomassa. Somerolla tutustuin myös legenda Risto Rasaan, hieno mies, upea runoilija.

some

Someron kirjastossa tupa täysi. Unto Monosesta keskustelemassa Mika Kivelä, Eija Komu, Risto Rasa,Annika Brusila ja Harri Kumpulainen.

Poliisin eristämä alue, runot 2010 – 2017 ilmestyi syyskuussa. Oli hetki palata runouden kentälle. Proosan pariin eksyneen tuhlaajapojan peajulistexxxpaluu! Poliisin eristämä runokiertue alkoi viikko ennen kirjan ilmestymistä 16.9. Juha Kulmalan Ränttätänttän julkkareista Bar Ö:stä Turusta. Omat julkkaribileeni juhlittiin samassa mestassa tasan viikko Kulmalan kirjan ilmestymisen jälkeen. Molemmissa illoissa tupa oli täysi. Turku ei saanut tarpeekseen runoudesta. Oloni tuntui melko siunatulta.  Julkkareissa esiintyivät arvostamani runokollegat ja rakastamani ystävät. Tapani Kinnunen avasi illan spontaanilla puheella. Tapasimme Kinnusen kanssa ensimmäisen kerran vuonna 1997 Briardin keikalla. Sen jälkeen on tapahtunut paljon painokelvotonta. 😉

Olin jo yli kymmenen vuoden ajan heitellyt ilmaan yhteistä esiintymistä bassotaiteilija Ray Diamondin kanssa. Nyt julkkareihin toteutimme pitkään ja hartaasti vaalitun projektin. Poliisin eristämä runoshow oli jotakin ainutkertaista. Koska esiinnyimme aidoissa poliisiunivormuissa, meidän piti saada lupa Lounais-Suomen poliisilaitoksen poliisipäälliköltä touhullemme. Lupa heltisi. Poliisi on pop!

26

Mika Kivelä & Ray Diamond. Poliisin eristämä runoshow, Bar Ö, Turku 23.9.2017.

messut

Turun Kirjamessuilla.

Lokakuussa tallustelin upouuden runokirjani kanssa Turun Kirjamessuilla. Olo oli huomattavasti helpottuneempi ja kotoisampi kuin vuotta aikaisemmin, kun kuljin käytäviä romaani kainalossa. Ihmiset halusivat kuulla runojani ja jopa ostaa kirjaani. Helsingin messut sen sijaan eivät tälläkään kertaa pieraissetkaan suuntaani. Olen siellä yhden kerran käynyt vuonna 2015, kun voitin Indie Book Awards -palkinnon. Silloinkaan eivät päästäneet lavalle asti vaan  palkinto jaettiin minulle ja muille palkituille narikassa, hah. No, narikassa oli huomattavasti enemmän jengiä kuin samaan aikaan suurella lavalla seinän takana.

Kun kirja on ulkona, sitä alkaa vainoharhaisesti pelätä sen puolesta. Huomaako kukaan, että moinen lätty on edes olemassa.? Harva tulee ajatelleeksi kuinka paljon työtä yhden ainoan runokokoelman eteen tehdään ja useimmiten ilman korvausta. Tähän työhön suhtautuminen pelkällä olankohautuksella loukkaa tekijää enemmän kuin mikään. Harva sitä tajuaa. Kiitos ja kunnia ovat mukavia, mutta katteettomat selkääntaputtelijat voivat pysytellä luolissaan. Lupaukset on tehty pidettäviksi. En sano nimiä, mutta kyllä te tiedätte itse.

Back in the Saddle, huusi Steven Tyler vuonna 1976 ja yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin musta tuntui samalta. Olen nöyrä, mutta enää ei tarvitse kumarrella ketään. Olen vuosia esiintynyt kapakoissa lukemassa runoja humalaisille. Ei siinä mitään. Hauskaahan se on ja palaute yleisöstä monesti välitöntä ja rehellistä. Vuodesta 2015 lähtien olen esiintynyt myös kirjastoissa. Näiden kirjastokeikkojen myötä itselleni on avautunut kokonaan uusi tapa esiintyä. Jutustelua, kerrontaa ja tarinaa runoistani, kirjoistani. Tänä vuonna olen ehtinyt käydä Someron kirjastossa ja Turun Nummen kirjastossa. Molemmat kerrat ovat olleet antoisia ja varsin mukavia. Alkuun mietin tuleeko sisältäni juttua 45 minuutin ajan, kun normaalisti kapakkakeikat kestävät noin vartin. Jos joku on jaksanut lukea tätä tänne asti, voi varmasti todeta, että jauhantaa riittää :). Tammikuussa 2018 esiinnyn vielä Raision pääkirjastossa. Iso kiitos kuuluu näiden kirjastojen henkilökunnalle. Suomen kirjastolaitos on maailman paras!

pea tour1

Marraskuussa oli vuorossa Runoviikon keikka Turussa. Äänivaltaklubilla promotoitiin vuoden 2018 alussa ilmestyvää turkulaisen lavarunouden livelevytystä, jolla on suuri kunnia olla mukana. Runoilijana on aivan uskomatonta päästä heittämään improvisoitua keikkaa bändin kanssa. Säkeet-orkesteri osaa hommansa ja heidän kanssaan on upeaa esiintyä. Muistan joskus vuosia sitten menin ihan normaalille runokeikalle ja Esa Hirvonen ilmoitti minulle, että vedät sitten bändin kanssa. Tuli aika puskista, mutta jumalauta oli hienoa. Alla olevat kuvat on napannut Äänivaltaklubilta Mikael Soininen.   These Boots!

 

Syyskuussa istuin turkulaisen panimoravintola Koulun pöytään keskustelemaan Marko Laihisen kanssa. Juttutuokio julkaistiin joulukuussa Voima-lehdessä:

”Millaista kuvaa rikollisuus piirtää ihmisestä?
Aihe on siten tuttu, että isäni oli poliisi, ja suvussa on ollut vanginvartijaa ja rajavartijaa, mutta myös linnakundeja. Olen runoillani pyrkinyt purkamaan rikollisuutta, aina pitää ajatella sitä ihmisyyttä ja rikollisuuteen johtaneita tarinoita siellä taustalla. Toki huonot valinnat syövät ihmisestä empatiakykyä ja rikollisuus ruokkii rikollisuutta.
_____________________________________________________________________________________________

Kirja kulkeutui myös Aleksis Salusjärven kautta Sami Liuhdolle, joka kirjoitti Kiiltomatoon arvostelun, josta hämmästyin itsekin:

Poliisin eristämä alue esittelee monipuolisen tekijän, melko varmasti monipuolisemman kuin tekijä itsekään aavistaa.

____________________________________________________________________________________________

Ilkka Lappi kirjoitti Aamuset-lehteen:

Useissa runoissa on rujoa kauneutta. Niissä kukkii väkivalta ja laitapuolen kulkijoiden arki. Kivelä käsittelee yhteiskunnan normien ulkopuolella kulkevien hahmojen elämää ymmärtäväisesti. Toisaalta tarjolla on runoja keskiluokkaisemmastakin arjesta, jonka pienistä hetkistä löytyy myös kauneutta.”

______________________________________________________________________________________________

Susu Petal totesi kirjasta Kirjallisuuden ystävät -sivustolla:

Kivelä ei säästä itseäänkään, runoista löytyy itseironiaa, itselle nauramista. Kivelää pidetään osana turkulaista katurunoutta, mutta mielestäni juuri tuo itsensä alttiiksi pistäminen runoissa osoittaa, että hän on enemmän tai jotain muuta.”

_____________________________________________________________________________________________

Myös Teemu Helle sivusi kirjaa arvioimalla sen Dumdum-osuuden blogissaan:

Dumdumit ovat luoteja, jotka räjähtävät osuessaan kohteeseensa.
Niin tekevät runotkin.
Suosittelen näitä Mika Kivelän luoteja. Ne löytävät helposti kohteisiinsa.”

_____________________________________________________________________________________________

Eihän moisista arvioista voi olla kuin kiitollinen. Kukaan ei kirjoita ja julkaise kirjoja vain itselleen, enolleen ja koiralleen. Pöytälaatikot ovat täynnä unelmia. En ole koskaan niin yksin kuin kirjoittaessani. Hyvä niin. Mutta kirjan ilmestyessä en halua enää olla huomaamaton. Ei kukaan halua.

Loppuvuoden olen keskittynyt kirjoittamiseen. En ole ottanut kerrasta opikseni vaan olen sortunut tänä aikana väkertämään jälleen proosaa. Uusi romaanikäsikirjoitus on valmistumassa. Itse en edelleenkään sitä julkaise, mutta jos joku suuren kustantamon iso kiho innostuu, se voi kenties jonain päivänä ilmestyä. Sitä ennen lukekaa runoja!

Olkoon vuosi 2018 teille kaikille hyvä.

Mika Kivelä
Turun Katariinanlaaksossa 29.12.2017