Uunituoreet arvostelut kirjoista Poliisin eristämä alue (MKK 2017) ja Dumdum (MKK 2012) löytyvät netin ihmeellisestä maailmasta.

Susu Petal kirjoittaa Facebookin Kirjallisuuden ystävät -sivustolla seuraavaa:

”Mika Kivelän (s. 1971, Turku) Poliisin eristämä alue. Runot 2010-2017 (MKK, 2017) sitoo yhteen Kivelän kolme aikaisempaa runokokoelmaa, Haudattu (2010), Dumdum (2012) ja Räkäkännirakkautta (2015). Kokoelman lopusta löytyy myös viisi uutta runoa tältä vuodelta.
Niin kuin Colt iski aikanaan mieheen makuun, niin teki myös tämä kokoelma minulle. Olen suomalainen, jonka sielunmaisema ei ole metsää ja järveä. Kaupungin kadut, takapihat, kusiset porttikäytävät ja puhtoiset lähiöt saavat tuntemaan oloni kotoisaksi. Näihin maisemiin Kivelän proosarunot sijoittuvat. Kivelä kertoo ihmisistä, joista emme haluaisi kuulla, emme nähdä, emme tietää. Runot saattavat näyttäytyä tottumattomien silmiin raadollisilta ja rumilta, mutta Kivelän sanoissa on lämpöä, huumoria ja kunnioitusta. Jokainen ihminen on runon arvoinen.

Kivelä ei säästä itseäänkään, runoista löytyy itseironiaa, itselle nauramista. Kivelää pidetään osana turkulaista katurunoutta, mutta mielestäni juuri tuo itsensä alttiiksi pistäminen runoissa osoittaa, että hän on enemmän tai jotain muuta.

Vaikka runoissa liikutaan enimmäkseen Turussa, niin paikallistuntemusta ei tarvita. Runojen paikat ja henkilöt ovat kansallisia, kansainvälisiä, heitä on joka paikassa.
Samoin on rakkauden laita. Sitä löytyy kaikkialta. Myös Kivelän kirjasta.”

____________________________________________________________________________________________

Teemu Helle käy läpi toisen kirjan omalla Neonvalot -blogisivullaan:

”Tämän viikon yksi huonoista uutisista on Senaatintorin antikvariaatin lopettaminen. Kauppias Terho Nikulaisen liike sulkee ovensa liian korkeaksi nousseen vuokran takia. Tämän ymmärt,ää helposti – antikvariaattiala ei ole mikään kultakaivos.

Aiemmin samaista antikvariaattia piti muuan legendaarinen Seppo Hiltunen, toissa kesänä kuollut herrasmies ja keskustelukumppani vailla vertaa. Hiltusen antikvariaatti oli minulle kultakaivos – halvalla sai hyvää, ehdoton suosikkidivarini. Terho Nikulaisenkin aikana kyseisestä liikehuoneistosta on tullut hankituksi teoksia moneen lähtöön. Niin kuin esimerkiksi tämä Mika Kivelän Dumdum.

”Mikä Kivelä?”, joku saattaa ihmetellä. Mika Kivelä on turkulalainen, vuonna 1971 syntynyt pitkän linjan runoilija, sanoisin. Ja kustantaja: Kivelä on kustantanut itse kaikki teoksensa. Kyseinen runokokoelma on hänen yhdeksäs teoksensa. Senaatintorin antikvariaatissa sen hinnaksi oli asetettu kaksi (2) euroa. Dumdum käsittää laskujeni mukaan 43 (neljäkymmentä ja kolme) runoa, joten yhden runon hinnaksi tulee tällöin viitisen senttiä, vähän alle. Selvästi nyt on ostajan markkinat. Ainakin käytettyjen kirjojen osalta. Tässä kiteytyy Hiltusen (ja kenties Nikulaisenkin) antikvariaattinen ideologia: kirjan nopea kierto, jopa hinnoista tinkimällä. Ja mikäs sen nopeammin kirjoja antikvariaatissa liikuttaa kuin edukas hintataso. Moni ajattelee, että alhainen hintataso tarkoittaa samalla kirjan ja kirjallisuuden jonkinlaista halveksumista, mutta moni ajattelee väärin. Esimerkiksi Hiltunen jos kuka osasi arvostaa kirjallisuutta ja sen kaikkinaista yhteiskunnallista, sivistyksellistä ja taiteellista merkitystä.

Mutta aika multaa muistot. Kun pienehkön liikehuoneiston kuukausivuokra on pitkälle toista tonnia (melkein kolmatta) ja kirjan hinta kaksi euroa, voi kauppiaalta päästä samanlainen tokaisu kuin eläkeläismummolta Kivelän Pihapiiri-runossa (s. 38):

”Voi vittu tätä elämää”

Dumdumin runot ovat selväpiirteistä katurunoutta. Runoissa milloin katsellaan pitkin piipun vartta, töötätään tyyppejä nekkuun, ollaan virkamiehen pahnoilla tai muuten vain kusessa. Runojen puhuja ei pelkää saati häpeä omaa herkkyyttään – tai näkökulmasta riippuen luuseriuttaan (s. 45): ”En ole nauranut / kolmeen kuukauteen. / Missä sinä olet?” Eikä toisaalta pelkää rohkeasti kertoa mielipidettään julki (s. 49): ”Suomessa ei elä millään. / Rocktähdet istuvat / päivisin kauppojen kassoilla. / Tee siinä kapinaa. / Kolmeysiviis. Kiitos ja ole hyvä.”

Parhaimmillaan katurunouden puhuja on varsinainen väliinputoajien väliinputoaja, todenlausuja siis. Kenetpä hän ottaisi kohteekseen, jos ei itsensä (s. 59):

”Olen syrjäytynyt / marginaalin marginaaliin. / Teen omakustanteita ja syön makkaravoileipää. / Kukaan ei taputa minua selkään. / Nyrkit puhuvat.”

Tässä on minusta katurunouden yksi viehättävimmistä puolista: se osaa ja useimmiten haluaa nauraa myös itselleen. Runon puhuja asettuu mitä mielikuvituksellisimpiin saunasolmuihin, ja kertoo niistä sitten lukijalle. Oman elämänsä parkettien partaveitset tulevat huitoneeksi omat ranteensa auki, jolloin elämän tragikoomisuus astuu esiin, ja sitähän se (elämä) lopulta on (tragikoomista).

Tällaisista tarinoista lukija pääsee Dumduminkin äärellä nauttimaan. Osa niistä on melkeinpä elävästä elämästä tai ainakin hyödyntää aineistoa elävästä elämästä, kuten esimerkiksi Kakku -niminen runo, jossa pari miekkosta päätyy hautaan hyvin epäselvissä oloissa. Olen tunnistavinani tapauksen, josta mediakin taannoin suurin otsikoin kirjoitti. Voi siis todeta, että Kivelä runot ammentavat niin elävästä elämästä kuin elävästä kuolemastakin. Siitähän kertoo jo nimikin, Dumdum. Dumdumit ovat luoteja, jotka räjähtävät osuessaan kohteeseensa.

Niin tekevät runotkin.

Suosittelen näitä Mika Kivelän luoteja. Ne löytävät helposti kohteisiinsa.”